Hinta apatiasta on se, että joutuu pahojen ihmisten johdettavaksi

On ällistyttävää, kuinka usein pitkäaikaisia trendejä selitetään hyvin viimeaikaisilla tapahtumilla. Syitä länsimaiden eroosioon haetaan hyvin läheltä: Verorahat valuvat etelän maiden tuhmuleille, rikkaat muuttavat naapurimaihin, ja valtiot sen kun velkaantuvat. 
Ymmärtääksemme Lännen tilanteen todellisen luonteen, johdatan lukijani huomion 1300-luvun islamilaiseen ajattelijaan nimeltä Ibn Khaldun. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rabbi Sir Jonathan Sacksille, jonka ajatuksia sosiaalisista trendeistä minulla on ollut kunnia lukea. 
Me emme Lännessä tunne Ibn Khaldunia, vaikka meidän pitäisi. Hän oli yksi keskiajan todella suurista ajattelijoista. Häntä voitaneen kaikin perustein kutsua maailman ensimmäiseksi sosiologiksi. Vasta 300 vuotta myöhemmin Länsi tuotti vastaavan ajattelijan nimetä Giambattista Vico. Molemmat esittivät älykkäitä ajatuksia yhteiskuntien noususta ja tuhosta. Molemmat tiesivät sen, mitä valtaosa meistä unohtaa valtaosan aikaa: Suuret sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vahvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen.
Ibn Khaldunin teoria oli, että kaikki urbaanit sivilisaatiot tulevat haavoittuvaisiksi, kun ne rapautuvat sisältä.Ihmiset asuvat lähiöissä ja tottuvat luksukseen. Rikkaista tulee itsepintaisia. Köyhistä tulee katkeria. Yhteiskunnasta alkaa jatkuvasti enemmän puuttua asabiyah - Khaldunin avainsana - joka nykyisin käännettäisiin sosiaaliseksi koheesioksi.
Mikä on sosiaalisen koheesion puutetta? Annan esimerkkejä. Ihmiset eivät enää toimi yhteisen hyvän eteen. He eivät ole enää valmiita tekemään uhrauksia toinen toistensa puolesta. He eivät enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää. Lopulta he menettävät tahdon puolustaa itseään. Heistä tulee helppo kohde vaikeaan elämään tottuneille ja vähemmän sivistyneille kansoille.
Antiikin Kreikalla, Rooman valtakunnalla, Neuvostoliitolla ja USA:lla on ehkä hyvin vähän mitään muuta yhteistä kuin se, että kaikki olivat edistyneitä urbaaneja sivilisaatioita, joissa sosiaalinen side, asabiyah, oli heikentynyt. Nämä yhteiskunnat eivät enää olleet hyväkuntoisia ja nälkäisiä. Ne olivat ylipainoisia ja olivat menettäneet kykynsä jatkuvaan uhraukseen paremman puolesta.
Myös Bertrand Russell kirjansa History of Western Philosophy johdannossa puhuu luovien yhteiskuntien taipumuksesta tuhota itsensä:
“What had happened in the great age of Greece happened again in Renaissance Italy. Traiditional moral restraints disappeared, because they were seen to be associated with superstition; the liberation from fetters made individuals energetic and creative, producing a rare florescence of genius; but the anarchy and treachery which inevitably resulted from decay of morals made Italians collectively impotent, and they fell, like the Greeks, under the domination of nations less civilized than themselves but not so destitute of social cohesion.” (Lihavointi lisätty.)
Se, mitä Khadun kutsuu asbuyahiksi ja miten Russell kuvaa Renessanssin Italiaa sopii täydellisesti tämän päivän Länteen: sen vimmaan kuluttaa yli rajojensa ja kyvyttömyyteen säästää, sen moraaliseen relativistmiin ja hyperyksilöllisyyteen, sen poliitiseen kulttuuriin jossa on oikeuksia ilman vastuuta, sen kaikenlaisen moraalisuuden tai itsehillinnän paheksuminen, sen ylimielisyyteen ja sokeaan uskoon omasta ylivoimastaan.
Al-Qaida ehkä vihaa länttä. Mutta Ibn Khaldun olisi säälinyt Länttä. Sääli on vakavampi syytös kuin viha. Vaikka olen nostanut esiin islamilaisen ajattelijan Ibn Khaldunin, kysymys ei ole radikaalista islamista. Älköön nyt kukaan sekoittako sitä tähän! Kyse on siitä, uskooko Länsi enää itseensä. Kykeneekö se uudistumaan kuten kaksi vuosisataa sitten? Vai sortuuko se sisäiseen apaattisuuteensa? Mieleeni juolahtavat Platonin sanat: “Hinta apatiasta julkisia asioita kohtaan on se, että joutuu pahojen miesten johdettavaksi.”
Täällä USA:ssa pelkästään 107 miljoonaa ihmistä on sosiaalitukien varassa, 46 miljoonaa senioria käyttää Medicarea ja 22 miljoonaa on töissä valtiolla. Eli 165 miljoonaa amerikkalaista (yli puolet väestöstä) on jollakin tavalla riippuvaisia valtiosta.
Länsi on aikaisemminkin pelastautunut omalta rapautumiseltaan, kun se oli hukkumassa 1800-luvun alussa. Tuolloin 1700-luvun rationalismin ja teollistumisen ongelmat olivat raapineet Englannin ja  Amerikan vakavaan kriisiin. 1820-luvulla Englanti ja Amerikka ratkaisivat ongelman uudistamalla itsensä ja nostamalla moraaliaan. 1820-1850 välissä nähtiin ennennäkemätön sosiaalisen, poliittisen ja koulutuksellisen reformin kausi, jossa taisteltiin kohtuuttomia työoloja vastaan, äänioikeuden puolesta ja orjuuden lopettamisen puolesta.
Huomioitavaa on se, että ihmiset eivät tuohon aikaan jättäneet uudistumista politiikan tai markkinoiden varaan. He uudistivat itse omaa yhteiskuntansa! He ymmärsivät moraalin merkityksen. He ymmärsivät, että toivoa on pidemmän päälle vain sellaisella yhteiskunnalla, jossa on vahva sosiaalinen side - asabiyah. Tästä uudistuksesta käsin Britannia kasvoi 1800-luvun suurimmaksi mahdiksi ja Amerikka 1900-luvun supervallaksi.
Uudistuvan yhteiskunnan sydämessä on näky moraalisesta oikeasta. Se on politiikkaa, jota ajavat korkeat moraaliset ideaalit muassaan elämän pyhyys, rehellisyys, yksilön arvokkuus, oikeudenmukaisuus, myötätunto, lähimmäisen eteen uhrautuminen, työn arvostaminen, säästäväisyys ja ahkeruus.
Uskon, että on mahdollista löytää moraali ja uudistua, mutta nähdäkseni se tapahtuu vain, kun Länttä kohtaa olemassaoloa uhkaava kriisi. Tarkoitan kriisiä, jossa valtavat uhraukset ovat pakollisia kaikille kansanosille - ei vain työtä tekevälle luokalle. On välttämätöntä, että Länsi kokee valtavaa sosiaalista ja taloudellista tuskaa. Se on pakollista, jotta toivottavasti löydämme uudelleen sosiaalisen koheesion ja arvokkaan maailmankuvan.
Sanon toivottavasti, koska ultraekspansiivinen rahapolitiikka ja liian alhainen korkotaso ovat oireita aikaisemmasta moraalin heikentymisestä, mikä on edesauttanut sosiaalisen koheesion heikentymistä ja tuonut meidän tilanteeseen, jossa jatkuva kriisi on uusi normaali. Enää ei ajatella samalla tavalla yhteistä hyvää. Enää ei uhrauduta toisten puolesta. Tulo- ja varallisuuserot ovat omasta luonnollisuudestaan huolimatta repeämässä etenkin Amerikassa liian suuriksi. Euroopasta on tullut kuin sisäänpäin kääntynyt kynsi: kova ja äkäinen. Lännen sosiaalinen pääoma on heikentynyt.
Vaikka siis valtaosa ihmisistä odottavat maailman merkelien, obamojen, krugmanien, draghien ja yellenien ratkaisevan ongelmat, Lännen taloudellisen pahoinvoinnin hoitaminen sellaisella talous- ja rahapolitiikalla, jotka ovat keynesialaisen ajattelun saastuttamia, parhaillaan saavat aikaan juuri sen, mitä herra Krugman tahtoo: “short-run fix”.
Miten samanlaisia valtiot ja yksilöt ovatkaan! Molemmat kuluttavat yli varojensa ja antavat lupauksia, joihin ei ole varaa - ja syyttävät ongelmistaan aina muita kuin itseään! Syyllisten etsiminen johtaa aina siihen, että syyllinen löytyy.
Tässä mielessä Venäjä voi tarjota Lännelle jotakin sellaista, mihin Länsi ei itse pystyisi, nimittäin vakavan ulkoisen uhan olemassa olemisesta. Venäjän uhka on ennen kaikkea länsimaille mahdollisuus yhdistyä. Kansat eheytyvät ja ryhtyvät yhteistyöhön vain, kun niitä uhkaa yhteinen vihollinen omien rajojen ulkopuolelta.
Siinä mielessä tilanne on - ironista kyllä - parempi kuin aikaisemmin, ja Lännellä on kuin onkin pitkästä aikaa toivoa. 

Share this

Related Posts