Ihmiskunnan seuraava harppaus: keinoäly, robotiikka ja moraaliset innovaatiot

Eräänä päivänä keinoälyn (AI) luominen on ihmiskunnan ylivoimaisesti suurin saavutus. Näyttää yhä todennäköisemmältä, että luomme yli-inhimillisillä kyvyillä varustetun koneen. AI ja robotiikka romuttavat nykyiset yhteiskunnat, vievät ihmiskunnan seuraavaan vaiheeseen, aiheuttavat valtavaa taloudellista epätasapainoa - ja nostavat esiin vaikeita kysymyksiä.

Microsoftin perustaja Bill Gates uskoo monen muun tavoin, että AI on ihmiskunnalle uhka. (BBC News: "Bill Gates insists AI is a threat.") Vastaus AI:n tuomaan uhkaan alkaa valjeta, kun pohdimme ihmistä ja hänen asemaansa yhteiskunnassa.

Yhteiskunta on kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien ihmisten liitto. Ihmisen tehtävä on rakentaa yhteiskuntaa. Se tapahtuu tyypillisesti tuottavan työn kautta. AI ja robotiikka (automaatio) aiheuttavat uudenlaisen läpimurron, jollaista ihmiskunta ei ole ennen nähnyt. Se tuo myös ongelmia, joita ihminen ei ole koskaan ennen joutunut ratkaisemaan. 

Ennen pitkää saavumme aikaan, jolloin AI ja robotiikka luovat valtavasti arvoa ja vivuttavat ihmisten osaamista niin paljon, että lopulta ne tekevät itse enemmän ja paremmin kuin ihminen, täysin automaattisesti. 
Esimerkkinä voimme tarkastella vaikkapa autoilua. Kymmenen vuoden kuluttua tyypillinen robottiauto on todennäköisesti ylivoimainen kuljettaja ihmiseen verrattuna. Robottiauto ei ole koskaan väsynyt, humalassa, ei eksy, ei raivoa liikenteessä eikä tee inhimillisiä virheitä. Sillä on laaja tilannetaju ympäröivästä liikenteestä, ruuhkasta ja navigoinnista. Kun tilaamme taksin, luoksemme saapuu itse itseään ajava auto. Jos ostamme itse auton, sana ”automaatti” ei enää viittaa vaihteistoon vaan siihen, tarvitseeko ja voiko autoa ylipäänsä ajaa ihminen.

Robotiikka on pidemmällä kuin moni uskookaan. On jo olemassa pehmeä robotti, joka matkii ihmisen lihaksia; 3D-printattu pehmeä robotti, jossa ei ole elektroniikkaa ja jonka on tehnyt toinen robotti; hyönteisen näköinen robotti, joka osaa toimia yksin ja oppia itsenäisesti ympäristöstään ja toimia muiden kaltaistensa kanssa yhteistyössä.

Tässä yhteydessä puhun AI:sta keinoälynä, joka kykenee älykkääksi laskettaviin toimintoihin ja kykenee kehittämään itsestään jatkuvasti kehittyneempiä versioita eksponentiaalisella tahdilla siten, että se on ajan kuluessa monin verroin älykkäämpi kuin yksikään ihmisistä koostuva ryhmä. Kehityksen myötä AI:n kyvystä käsitellä tietoa tulee ylivoimainen. Meidän tarvitsee enää kehittää parempia tietokoneita, että näin tapahtuu.

Miksi tiedon käsittely on avainasemassa yhteiskunnallisen murroksen tuloon? Miksi se voisi uhata ihmisen olemassaoloa lajina?

Pohditaan ensin, mitä tieto oikein on. Tiedolla on valtava arvo ihmiselle. Tieto vähentää epävarmuutta. Kuvittele tilannetta, että heräät silmät kiinni etkä tiedä missä olet. Heti, kun avaat silmät, tieto auttaa nopeasti ymmärtämään tilanteen. Tieto on siis sitä, että vaikka asiat voisivat olla monella eri tavalla, ne ovat juuri jollakin tietyllä tavalla. Kaksi plus kaksi on nimenomaan neljä, eikä se ole koskaan yksitoista.

Tiedon luominen on vaikeaa, mutta tiedon käyttäminen on enemmän tai vähemmän automaattista. Sillä hetkellä, kun joku keksi vaatteet, niitä alettiin yleisesti käyttää, eikä tätä teknologiaa tarvinnut jokaisen sukupolven keksiä uudestaan. Samoin kun vesihana oli keksitty, sen käyttämisestä tuli automaattista. Ei tarvitse edes tietää kunnolla, kuinka teknologia toimii, jotta sitä osaa käyttää. 

Tiedolla on ollut ratkaiseva merkitys ihmisen kehityksen kannalta, ja ihminen on koko olemassaolonsa ajan kasvattanut kiihtyvällä tahdilla tietomääräänsä. Ihmisen ylivoima maapallolla perustuu ylivoimaiseen tietoon ja sen soveltamiseen.
Tulevaisuuden AI kykenee kasvattamaan tietomäärää paljon ihmistä nopeammin, robotiikka puolestaan kykenee tiedon ylivoimaiseen soveltamiseen fyysisessä maailmassa. Näin ajateltuna ongelman luonne alkaa paljastua.

Arvostettu yrittäjä, sijoittaja ja keksijä Elon Musk on hiljattain esittänyt, että tulevaisuudessa valtio maksaa ihmisen palkan perustulon muodossa. (CNBC News "Elon Musk: Robots will take your jobs, government will have to pay your wage")

Miksi näin olisi? 

Syy on ilmeinen, kun otamme huomioon AI:n luonteen: Sen synnyttämä tietomäärä kasvaa yhä kiihtyvällä tahdilla. Se, jolla ensimmäisenä on AI, saa ratkaisevan etumatkan muihin nähden, joka kasvaa entisestään ajan kuluessa. Näin ollen kyseessä on tilanne, jossa teknologiakilpailun voittaja vie lopulta koko potin. Se, jolla ensimmäisenä on AI, innovoi muut periferiaan.

Se, jolla on ylivoimainen robotiikka, kykenee automatisoimaan ja soveltamaan uuden tiedon käyttöä tavalla, joka ylittää ihmisen kyvyn, vaikka käytössä olisi minkälaisia työkaluja. Eksponentiaalisesti kasvavan tietomäärän ja kehittyneen robotiikan vuoksi teknologinen etumatka on niin ratkaiseva, että sitä on käytännössä mahdoton saada kiinni. 

Kuvittele tilanne, jossa yhdellä valtiolla on ylivoimainen AI ja robotiikka. Globaalissa taloudessa muut maat joutuvat kilpailemaan yhä laskevin yksikkökustannuksin yhä vaikeammaksi käyvää kilpailijaa vastaan, joka synnyttää toistuvasti ylivoimaisia innovaatioita ja kehittyneempää automaatiota. Vaikutus on valtavan deflatorinen, sillä automaatio painaa työvoimakustannukset ennätyksellisen alas. Tämä tuskin on hyvä uutinen talousalueille, jotka ovat voimakkaasti velkarahalla vivutettuja - ellei kehittynyt AI ole juuri ensimmäisenä heillä. 

Oma kysymyksensä on sekin, kuinka AI ja robotiikka mullistavat sodankäynnin. Mielikuvituksemme ei yksinkertaisesti riitä siihen, mikä sodankäynnissä on mahdollista AI:n ja robottien avulla. Vaikka sota ihmisten ja koneiden välillä jäisi laajemmalti tapahtumatta, se on silti subjektiivisesti totta kansalle, joka sotii luonnonresursseistaan ja alueistaan kehittyneemmän valtion terminaattoreita vastaan.

On lisäksi esitetty hyvin argumentoituja huolia, että AI kilpailisi tulevaisuudessa ihmisen kanssa samoista luonnonresursseista tai että sen intressit ovat joka tapauksessa ristiriidassa ihmisen intressien kanssa. Vähintäänkin AI saattaa tehdä itsenäisiä rikoksia, joiden hyötyjinä on se itse. 

AI:n ja robotiikan tuloa ei voi estää, vaikka niin tahtoisimmekin. On täysin selvää, että ihmiskunnan tiedon määrä kasvaa joka tapauksessa. AI ja robotiikka tulevat vääjäämättä, vaikka kuinka kohtauttaisimme olkiamme sanoen: ”Se aika tuskin on ihan vielä.” Tämä ajattelu sisältää kuitenkin ratkaisevan loogisen virheen. 

Oleellista ei ole se, ovatko AI ja robotiikka keskuudessamme 15 vai 50 vuoden kuluttua. Jos ja kun niin joka tapauksessa on, niiden vaikutukset ovat niin massiiviset, että ei ole lainkaan liian aikaista alkaa pohtia niiden tuomia ongelmia.

AI:n tuomia ongelmia on osattava pohtia tilanteessa, jossa AI on jo kehittynyt hyvin pitkälle. Kun tietotekniikan vaikutuksia ajateltiin 1960-luvulla, ei voitu missään vaiheessa kuvitella, että lähes jokaisen ihmisen taskussa on yli-inhimillisellä laskentateholla varustettu väline nimeltä älypuhelin. Ihmisen taipumus on ajatella liian lyhyesti. AI:n kohdalla on osattava nähdä, mihin teknologia ennen pitkää vie eikä siihen, mikä ensiksi on vastassa. 

AI:n kehittymisen myötä saavumme riittävän ajan kanssa joka tapauksessa maailmaan, jossa on niin paljon automaatiota ja vaurautta, että ei ole enää riittävästi tuottavia asioita ihmisille tehtäväksi. Koneet varastavat työt joka tapauksessa. Jäljelle jäävät vain luovat ja hauskat asiat. 
Ongelma on täysin ilmeinen. On paljon ihmisiä, jotka eivät ole kykeneväisiä olemaan luovia ja siten he eivät kykene ansaitsemaan omaa elantoaan. Ihmiskunta on silloin moraalisten ja kulttuurillisten innovaatioiden äärellä, tahdoimme tai emme. Tarvitsemme suurelle osalle ihmisiä universaalin turvaverkon, joka tulee jatkuvasti paremmaksi sitä mukaa, mitä enemmän AI ja robotiikka luovat vaurautta. 

Fyysisten perustarpeiden tyydyttäminen on vasta ensimmäinen askel suurempien ongelmien ratkaisemiseen. Työllä on ratkaiseva merkitys ihmisen onnellisuudelle, koska se antaa elämälle merkitystä. Työ antaa tunnetta hyödyllisyydestä ja aikaan saamisesta. Kun koneet vievät työt, samalla viedään ihmisten syvästi inhimillinen tarve tarjota mielekkäällä tekemisellä hyvä elintaso perheelle ja lapsille, sillä tuottavaa työtä ei enää ole laajasti tarjolla.

Edessä on siis väistämättä valtava kulttuurinen ja psykologinen murros. Emme voi antaa AI:n ja robotiikan synnyttämän vaurauden kertyä yksinomaan niitä omistavalle taholle. Se johtaisi niin räikeisin tulo- ja varallisuuseroihin, että niitä ei ole koskaan ennen historiassa nähty. Yhteiskunnat eivät missään tapauksessa pysyisi kasassa silloin. 

On tärkeää ymmärtää, että AI ja robotiikka tuovat muutoksen paitsi talouteen myös mitä suurimmassa määrin ihmisten kokemukseen elämän merkityksellisyydestä. Muutos on siis sekä taloudellinen että psykologinen. Kyse ei ole pelkästään taloudesta vaan kokonaisten kansakuntien mielenterveydestä. 

Aikaisemmin uskonnot olivat kansojen opiaatti, mutta nykyään opiaatit ovat ihmisten opiaatti. On selvää, että työikäiset miehet, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin pelata videopelejä, turhautuvat ja ennen pitkää rikkovat yhteiskuntarauhan väkivaltaisesti.

Kysymys kuuluu: Mitä merkityksellistä tekemistä me keksimme suurelle osalle kansaa, jolla ei ole mielekästä tuottavaa työtä?

Välttääksemme täysimittaisen sodan ja miljardien ihmisten onnettomuuden meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tuottaa jonkinlainen uusi moraalinen innovaatio nykyisen protestanttisen työetiikan tilalle. Ennen pitkää on pakko rikkoa linkki tuottavan työn ja selviytymisen välillä. Ei ole liioiteltua sanoa, että edessä on todennäköisesti kulttuurirenessanssi, joka on koko läpimurto tai tragedia.

Epäilen että yhteiskunnat eivät kykene vastaamaan AI:n tuomiin ongelmiin ajoissa. Kun AI ja robotiikka tulevat kuin varkain, muutos on yksinkertaisesti liian nopea ja yllättävä. Syyksi esitän sen, että AI:n eksponentiaalisesti kehittyvä äly ja tieto yllättävät valtaosan fiksuistakin ihmisistä siksi, että he eivät ymmärrä ekspontentiaalisen kasvun luonnetta.

Me pohdimme mitättömiä asioita kuten taksilupia ja toisten verotietoja, kun meidän pitäisi pohtia, kuinka yhteiskunta ottaa seuraavan merkittävän askeleensa. Olemme jumissa paradigmoissamme, kun meidän pitäisi siirtyä eteenpäin lajina.

Yksi vaikeimpia asioita on irrottautua ajan hengestä ja katsoa asioita kaukaa oikein isosta perspektiivistä. On hyödytöntä hirttäytyä ideologioihin, jotka ovat meidät tähän asti tuoneet. On mietittävä: Mikä on eniten hyvinvointia lisäävää ja levittävää toimintaa kussakin tilanteessa? 

Pitäisi olla selvää, että AI ja robotiikka vivuttavat osaamista ja luovat arvoa niin ennen näkemättömällä tavalla, että meidän on välttämätöntä palata perusasioiden äärelle pohtimaan mikä on kaiken arvon luomisen tarkoitus. 

Nähdäkseni ihmisen progressiolla on kolme perimmäistä tarkoitusta: 
1. Elämän jatkuminen ja suolejeminen (selviytyminen)
2. Merkityksellisen tiedon lisääminen (tiede)
3. Hyvinvoinnin lisääminen ja levittäminen (moraali)

Pelkään että yhteiskunnan keskustelu mukamas kiireellisempien asioiden varjossa jää AI:n kehityksestä niin paljon jälkeen, että ihmiskunta ei ole lopultakaan muutokseen valmis. Me emme vielä tiedä, kuinka ratkaisisimme edellä mainitut vääjäämättömät ongelmat. Jotta ihminen hieroisi suolaa haavoihin, todennäköisesti etuoikeutetut joukot riskeeraavat ennemmin oman tuhonsa kuin luopuvat omista eduistaan.
Vaikka perustulo on yksi ratkaisu AI:n ja robotiikan tuomaan ongelmaan, sitä seuraavat kulttuurilliset ja psykologiset ongelmat on hankalampia probleemeja ratkaista. Toimeettomuus aiheuttaa ihmisille ahdistusta, kytköksen menettämistä elämän tarkoitukseen ja tunnetta, että on hukassa. Siinä tilanteessa on tilaa tyrannille, joka lupaa, että hän politiikallaan tarjoaa merkityksen. Kiusaus antaa valta ja vastuu omasta elämästä toisen käsiin olisi syvä helpotus - mutta sen vaara on historian lehdillä hyvin tunnettu. Voi olla, että joudumme vielä keksimään käsityksen valtiostakin uudelleen. 

AI:n ja robotiikan tuloa kannattaa pohtia vakavissaan jo nyt, koska 2030-luku on 15 vuoden kuluttua. Perheidemme pienet lapset ovat siellä nuoria aikuisia. Ja me, niin, kenties osa meistä haaveilee jo eläkkeestä tai huolehtii omasta työmarkkina-arvostaan. Meillä on myös vastuu vanhemmistamme, kun ilta saapuu heidän elämäänsä. 

Meidän on yksinkertaisesti pakko pystyä vastaamaan siihen moraaliseen haasteeseen, jonka AI ja robotiikka meille tuovat. Vaikka synnytämme niiden avulla lääketieteellisiä läpimurtoja, aikanaan viemme ihmisen asumaan vieraille taivaankappaleille ja pystymme hävittämään köyhyyden maailmasta, kuinka vastaamme AI:n tuomiin ongelmiin?

Kuinka huolehdimme siitä, että kaikilla kansanosilla on edellytykset merkitykselliseen elämään? Kuinka jaamme räjähtävän tuottavuuden hedelmät niillekin, jotka eivät AI:n ja robottien innovaatioihin ja töihin koskaan osallistuneet? 

Erittäin suuri kysymys on sekin, pystyykö ihminen lajina selviytymään maailmassa, jossa AI on olemassa. Pessimistissä skenaariossa AI esitetään ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi. On joka tapauksessa perusteltua pohtia, onko AI ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava riski. Kuuluisa fyysikko Stephen Hawking on sanonut, että keinoäly uhkaa tehdä selvän ihmiskunnasta. (BBC News "Stephen Hawking warns artificial intelligence could end mankind")

Onnellinen elämä on mahdollista niille, joilla on merkityksellinen elämä. Jos tunne merkityksestä ja aikaan saamisesta katoaa, kadotamme helposti kytköksen toisiin ihmisiin ja itseemmekin. Kenties — jos meillä on satumainen tuuri — AI osaa (ja haluaa) aikanaan vastata tähän, mutta on fiksumpaa valmistautua ihmiskunnan seuraavaan vaiheeseen jo etukäteen. 

On kaikki syyt tehdä niin. 

Ei kädet ristissä rikkaiksi tulla

Jokainen sota voitetaan tai hävitään ennen kuin taisteluja käydään. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei perusta onnistumistaan pelkkään arvaamiseen, vaan suotuisiin todennäköisyyksiin. Suosittelen lukemaan Sun Tzun kirjan "Sodankäynnin taito". 

Sain hiljattain sähköpostiini kaksi viestiä, jossa minua pyydettiin neuvomaan aloittelevaa asuntosijoittajaa. Pohdin usein ennen vastaamistani, kuinka asiani muotoilisin. Sen enempää kuin pianon omistaminen ei tee ihmisestä muusikkoa, ei sijoitusasunnon omistaminen tee ihmisestä vielä sijoittajaa.

Ammattimaisen asuntosijoittajan tunnistaa ensimmäiseksi terminologiasta. Puheessa ja tekstissä vilahtaa ammattimaista termistöä: kassavirta, cash-on-cash -tuotto, acid ratio, debt servicing ratio, oman pääoman tuotto, riski suhteessa odotettuun tuottoon, delta, hedge, omaisuuden allokaatio, korrelaatio, systeeminen riski, sijoitussyklin elinkaari jne.

Samoin kuin minä en ole muusikko, vaikka soitankin kitaraa, ei suurin osa asuntoihin sijoittavista ihmisistä ole ammattilaisia. He puhuvat useimmiten vain siitä, kuinka pk-seudujen asuntojen hinnat eivät voi koskaan laskea siksi, että kaikkien pitää asua jossakin.

Minulla on sympatiaa tätä ajattelua kohtaan, mutta pelkään heidän puolestaan. Kaikki omaisuuslajit ovat syklisiä. Niiden hinnat kulkevat ylös ja alas. Viattomien ihmisten luottamus on valehtelijoiden paras ystävä.

Mieleeni tulee sveitsiläisen pankkiiriystäväni kommentti: ”Jaakko, tiedätkö miksi naiivit ihmiset eivät rikastu? Koska he ovat lampaita. Ja markkinoilla lampaat teurastetaan.”

Niinpä vastaan minulta neuvoa kysyneille ihmisille. Neuvon heitä olemaan varovaisia, sillä mielestäni systeemiset riskit ovat nyt poikkeuksellisen korkealla. Joskus me emme tahdo kuulla totuutta, koska emme tahdo illuusioidemme rikkoutuvan. Silti – tosiasiat eivät lakkaa olemasta vain siksi, että emme tahdo kiinnittää niihin huomiota.

On opittava ottamaan julmat tosiasiat sellaisena kuin ne ovat: ei niin hyvinä kuin me toivomme, eikä niin huonoina kuin me pelkäämme.

On tyypillistä, että asuntosijoittajat alkavat puhua arvonnoususta, kun vuokratuottoa (kassavirtaa) ei enää tahdo saada. Kysymys ei ole siitä, kuinka korkealle sijoitusasuntojen hinta voi nousta, vaan myös siitä, miten alas niiden hinta voi laskea, jotta vielä tulemme toimeen sijoituksemme ja mahdollisen velkavivun kanssa. On siis katsottava taivaan lisäksi myös maata jalkojen alla.

On oltava suurinpiirtein perillä siitä, missä vaiheessa hintasykliä nyt ollaan. Hintasyklin pohjalla hinnat ovat alhaiset, tuotto-odotus korkea ja downside-riski alhainen. Hintasyklin laella hinnat ovat korkeat, tuotto-odotus matala ja downside-riski korkea.  
Vahva kassavirta ja vahva tase ovat kuin hyvä köli veneessä. Se määrää, missä säässä vielä voi purjehtia. Maailmantalouden horisontissa on kuin onkin synkkiä myrskypilviä.

On ero siinä, perustaako sijoituksensa arvonnousuun vai kassavirtaan.  Monet asuntosijoittajat häviävät rahaa ennen pitkää siksi, että he luottavat sokeasti arvonnousuun ja käyttävät liian suurta velkavipua. Kassavirtaan sijoittaminen on turvallisempaa. Jos velkavipu on kohtuullinen, asuntojen hintakehityksellä ei ole niin ratkaisevaa merkitystä onnistumisen kannalta, kun huono päivä koittaa.

Moni instituutionaalinenkin sijoittaja sanoo, että he rakentavat salkkunsa mieluiten niin, että eri omaisuuslajit eivät korreloi keskenään. Systeemisten riskien kasvaessa tämäkin ajatus on silti parhaimmillaankin toiveikas ja pahimmillaan vaarallinen. Lehman Brothersin romahtamisen jälkeen korrelaatio kaikissa omaisuuslajeissa taisi olla monen salkussa lähes 1.0.

Kyse ei aina ole vallitsevista todennäköisyyksistä vaan myös siitä, mitä ne toteutuessaan tarkoittavat. Lehman Brothersia ei olisi ikinä pitänyt tapahtua, mutta niin kävi. Deutsche Bankia on pitkään pidetty toimialan toteemipaaluna, länsimaisten valtioiden solvenssia itsestäänselvyytenä ja pankkitalletuksia turvallisina, mutta voimmeko me lähivuosina vielä nähdä, että nämä oletukset osoittatuvat vääräksi? Mielestäni se on hyvin mahdollista.

Toivominen on huono strategia. Osta-pidä-ja-rukoile-arvonnousua on silti monen mantra, mutta ei kädet ristissä rikkaiksi tulla. Pitää hyväksyä julmat tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kuinka siis voimme varautua erilaisiin tyrskyihin? Tärkeämpää kuin tehdä suuria voittoja on se, että ei häviä paljoa rahaa. On siis pystyttävä jatkamaan peliä mahdollisimman monessa erilaisessa tilanteessa. Tässä auttaa kaksi asiaa: 1) likvidit varat ja valmius vaihtaa allokaatiota rivakasti, 2) epälikvidin omaisuuden kohdalla on huolehdittava, että tuotto perustuu arvonnousun lisäksi vahvaan kassavirtaan.

Kassavirta on ennustettavampaa kuin arvonnousu. Jos kassavirta on vahva, 10% lasku asuntojen hinnoissa ei haittaa niin paljoa, koska 10% vuokratuotto jauhaa siitä huolimatta. Huonossakin tilanteessa kassavirtasijoittaja voi olla ihan tyytyväinen. 

Onko siis onnistuvan ja epäonnistuvan asuntosijoittajan ero on vain tuuri? Tuurilla on merkitystä kaikille, mutta tärkeämpää on syklin elinkaareen sopiva strategia ja sijoitus. Sun Tzu: "Sota hävitään tai voitetaan jo ennen taistelun alkamista."

Moraaliseen elämään liittyy tuuri

Moraalisen elämän elämiseen liittyy hyvää tuuria. Moraalinen tuuri on asia, jota uskon hyvin harvan tulleen ajatelleeksi. Se on nähdäkseni eettisesti hyvin tärkeä asia. 

Mitä on moraalinen tuuri? Idea selviää esimerkin kautta. 

Kuvittele että henkilö A ajaa taajamassa autoa. Hän näpyttää ajaessaan tekstiviestiä ja ajaa tielle juoksevan lapsen yli, joka kuolee yliajossa. Poliisi soittaa lapsen vanhemmille ja kertoo, että perheen pieni on kuollut. 

Mitä yhteiskunnan pitäisi tehdä henkilölle A? Millainen rangaistus hänelle pitäisi antaa? 

Tämä ihminen teki saman kuin mitä sinä, puolisosi tai siskosi tekee tänään iltapäivällä. Hän käyttäytyi tavalla, jota ei ehkä yleisesti vielä pidetä täysin vastuuttomana asiana (vaikka minusta toki pitäisi). Miljoonat ihmiset räpläävät kännykkäänsä ajaessaan joka päivä. Tätä ei nähdä yhtä pahana asiana kuin humalassa ajamista, vaikka minusta niin pitäisi olla, mutta niin ei kuitenkaan ole. Ajokortteja ei oteta hyllylle, jos ajaa moottoritiellä ja kirjoittaa tekstiviestin. Tuomiot oikeudessa ovat erilaisia. 

Myöhemmin iltapäivällä henkilö B ajaa samaan risteykseen, kirjoittaa hänkin kännykällään tekstiviestiä, mutta hänen eteensä ei ilmesty lasta, joten mitään ei tapahdu. 

Autollaan lapsen tappanut henkilö A on siis syyllinen johonkin, jota sinä ja läheisesi hyvin todennäköisesti teette joskus ellette jopa jatkuvasti. Juuri hän on niin epäonninen, että sitä samaa tehdessään tapaa lapsen. Hän joutuu luultavasti vuosiksi vankilaan. Kenties hänen perheensä hajoaa ja hän ei saa nähdä lastensa kasvua vuosiin. Työllistyminen vankilan jälkeen on vaikeaa. Hän ei ehkä koskaan toivu syyllisyydestään. Hänen elämänsä voi romuttua täysin kokonaan, koska hän on aiheuttanut niin paljon kärsimystä vastuuttoman toimintansa vuoksi.

Moraalisen tuurin käsite on juuri tämä. Se, että onnistuu olemaan moraalinen ja toimimaan hyvin, edellyttää tietyn verran onnea. Henkilön A eteen ilmestyi lapsi, ja henkilön B eteen ei ilmestynyt.

Mielestäni moraalinen tuuri pitäisi ottaa mukaan siinä, kuinka ihmisiä rangaistaan. Kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että näplää kännykkää ajaessaan. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Tarkastellaan toista esimerkkiä, joka liittyy enemmän ihmisen ympäristöön kuin yksinomaan vain hänen vapaasta tahdosta päättämäänsä tekemiseen. Kuvittele esimerkiksi natsi-Saksan aikana eläneitä sotilaita, jotka olosuhteiden vallitessa kannattivat Hitlerin ajatuksia, osallistuivat julmuuksiin ja kärsivät siitä valtavat seuraukset sodan päätyttyä. Samat sotilaat olisivat, jos he olisivatkin asuneet toisessa maassa, jääneet vailla tekojaan ja niiden seurauksia.

Joku voi sanoa, että ei olisi kannattanut ylipäänsä räplätä kännykkää. Mutta sinä ja ehkä läheisesikin olette joskus tehneet niin. Joku voi yhtä lailla sanoa, ettei olisi kannattanut olla natsi. Onko poliittisen kannan muuttaminen todella päätösasia? Voimmeko päättää, että emme kannatakaan omaa maailmankuvaamme vaan meidän pitää valita toisin? Uskon että se on hyvin harvinaista. Se, miksi pidämme toisesta maailmankuvasta ja emme toisesta, on yhtä vaikea muuttaa kuin se, että päättäisi lopettaa tykkäämästä kahvista ja alkaa tykätä teestä. 

Moraaliseen tuurin liittyy siten kaksi havaintoa: 
1) Se, että onnistuu olemaan moraalinen ja toimimaan hyvin, edellyttää tietyn verran onnea.
2) Ihminen ei tehdessään ymmärrä tekojensa täysiä seurauksia.

Kohdasta 2) esimerkkinä mainittakoon vaikkapa- parisuhteen sitominen. Tokkopa sitä tiesi, mihin tuli lähdettyä, kun puolisonsa ensi kertaa tapasi. Se, mitä pidämme taitona, on joskus vain tuuria. 

Moraalinen tuuri on mielenkiintoinen ja hyödyllinen käsite. Keskustelussa moraalista pitäisi olla tilaa tälle käsitteelle. Moraalisen elämän elämiseen liittyy tuuri, ja sillä asialla on jo sinällään moraalisia merkityksiä.

Elämään opettelusta: merkityksellinen elämä on onnellinen elämä


Me teemme parhaamme sen teen, että emme ajattelisi kuolemaa. Kuitenkin jossakin piilee se osa meitä, joka tietää, että elämä ei voi jatkua ikuisesti. Jokin osa meistä tietää, että olemme vain yhden lääkärissä käymisen tai yhden puhelinsoiton päässä siitä, että kuolema kylmästi muistuttaa meitä olemassa olostaan.

Elämällä on hampaat, joilla se voi purra milloin huvittaa. Ja kun se sitten puree, me ymmärrämme että olemme haaskanneet kamalasti aikaa, kun elämä vielä oli normaalia. Kyse ei ole edes siitä, mihin käytimme aikaamme ja kuinka paljon pakonomaisesti räpläsimme kännykkää. 

Kyse on siitä, että välitimme vääristä asioista. Alkaa kaduttaa tavalla, jota on vaikea päästä karkuun. Ainakaan niin, että sitä kestäisi.

Me kadumme sitä, mistä me välitimme, kun elämä oli raiteillaan. Me olimme vuodesta toiseen kiinnittyneet pikkumaisiin huoliin, kun kaikki oli hyvin. Kaikki tämä, vaikka oli tietenkin kaiken aikaa täysin selvää, että kylmä herätys on tulossa.

Etkö sinäkin tiedä, että se on tulossa? Etkö tiedäkin, että tulee päivä, jolloin olet vakavasti sairas - tai joku läheisesi ihminen kuolee, ja sinä pohdit elettyä elämääsi ja niitä mitättömiä asioita, jotka veivät huomiosi. 

Turhat huolet sittenkin pienistä asioista. Pelko kaikesta siitä, mitä ei koskaan tapahtunut. Pakkomielteet sellaiseen, joka ei ole lopultakaan merkityksellistä. 

Ja mietit: Mitä minä oikein ajattelin? Mitä minä oikein tein? 

Elämän todellisuus alkaa valjeta. Alkaa käydä selväksi, ainoa tärkeä asia on tämä hetki. Se on vapauttava tieto. Itse asiassa ei ole mitään tärkeämpää ymmärtää omasta mielestään kuin tämä asia, jos tahtoo olla onnellinen. 

Usein olemme täysin epätietoisia siitä, mitä mielemme puuhaa kussakin hetkessä. 

Vapaus alkaa elää nykyhetkessä syntyy siitä, että luodaan rakentava suhde menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Menneisyys on muisto. Se on ajatus, joka nousee tähän hetkeen. Tulevaisuus on asia, joka ei koskaan tule. Sekin on vain ajatus, joka nousee tähän hetkeen. 

Meillä on vain tämä hetki. Nämä ihmiset juuri tässä. Vain nykyhetki. 

Me elämme suurimman osan elämästämme unohtaen sen tosiasian. Me torjumme sen, pakoilemme sitä, hautaamme sen mahdollisimman kauas. Kamalinta vielä on se, että me onnistumme siinä. 

Me onnistumme elämään niin, että emme koskaan kunnolla löydä yhteyttä nykyhetkeen. Emme oikein koskaan löydä täyttymystä, koska jatkuvasti toivomme löytävämme onnen tulevaisuudessa. 

Ja tulevaisuus, jota niin odotamme, ei koskaan tule. On vain tämä hetki. 

Usein kuvittelemme olevamme läsnä tässä hetkessä, mutta liian usein olemme silti salaa varpaillamme ja yritämme aavistaa tulevaa. Mielemme löytää aina ongelmia, joita pitää ratkaista. On mahdollista pysähtyä ja sysätä sivuun ongelmat - jos vaikka vain hetkellisesti - ja vain nauttia siitä, mitä on juuri nyt. 

On vain tämä hetki. Vaikka kuinka pitää suunnitella tulevaa, ennakoida sitä ja loiventaa sen tuomia riskejä, elämä silti tapahtuu vain tässä ja nyt. Elämä sujuu helpommin, kun ei kaiken aikaa hampaat irvessä vastusta jokaista asiaa, joka ei vastannut odotuksia. 

Perusongelma on se, että elämä ei vastaa odotuksiamme, ja osa meistä ei tahdo kestää sitä. Sen vuoksi sitten pakenemme pois nykyhetkestä. Toiset meistä muistelevat sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Toiset kurkottavat aina vain tulevaan. Mitä tahansa, kunhan ei tätä hetkeä. 

Sellainen elämä on järjetöntä. Onneksi niin ei tarvitse olla. Kypsä ihminen ei ylipäätään ota maailmaa loukkauksena, koska missään ei ole annettu sertifikaattia siitä, että se on odotusten ja oman tahtomme kaltainen. 

Onnellisuus alkaa siitä, että tunnustamme, että kaikkein tärkeintä on mieli ja sen sisältö. Tietoisuus on kaikki, mitä meillä on. Kokemuksemme elämästä ja ihmisistä, joita rakastamme, tapahtuu tietoisuudessamme ja sen sisällössä.

Ohitetaan nyt se filosofinen, psykologinen ja neurologinen ongelma, mikä on tietoisuuden alku ja juuri. Katsotaan asiaa käytännöllisesti. Tärkein kysymys elämässämme on aina yksi ja sama: Kuinka voimme elää täyttymyksellistä elämää? Kuinka voimme luoda arvokkaan elämän, joka todella on elämisen arvoinen - kun on itsestään selvää, että se päättyy. 

Merkitys, jonka annamme tapahtumille, määrittää pitkälti kokemuksemme niistä. Tapahtumien merkitykseen voi onneksi itse vaikuttaa. Tahdon kuitenkin mennä vielä käytännöllisempään lähestymistapaan. 

Näyttää olevan mahdollista kokea elämä paljaammin kuin vain tulkitsemalla sitä. On mahdollista kokea elämä ikään kuin alastomana ilman ilmeisiä merkityksiä. Me voimme keskittää huomiomme nykyhetkeen niin huolellisesti, että emme edes yritä tehdä mitään. Mitä ikinä voimme kokea - kehomme, mielemme, ympäröivän maailman - voi ainoastaan tapahtua yhdellä tavalla: meidän mielessämme. 

Mieli on kaikki, mitä meillä on. Se on kaikki, mitä meillä on ikinä ollut. Se on ainoa asia, mitä meillä on tarjota toisille ihmisille, yhteisöille ja koko maailmalle. 

Kaikki tämä tuntuu tietenkin ympäripyöreältä, kun pohdimme uraamme tai kun hakkaamme tehtävälistaltamme töitä pois, mutta se on yhtä kaikki totta. Jos ihminen on jatkuvasti onneton, masentunut ja käyttäytyy huonosti toisia ihmisiä kohtaan, hänen menestyksellään ei ole mitään merkitystä, koska hän ei kykene siitä nauttimaan. 

Me kaikki voimme tehdä listan asioista, joita tahdomme saavuttaa. Onhan paljon asioita, joita todella tahdomme ja voimme muuttaa elämässämme. Sellaisella listalla on vain yhdenlainen päämäärä. Jokainen asia listalla tuntuu lupaavan, että jos me vain saavutamme sen, löydämme riittävän hyvän syyn olla onnellisia juuri tässä hetkessä. 

Me kaikki yritämme löytää polun takaisin tähän hetkeen ja hyvän syyn olla onnellinen tässä ja nyt. Jotkut käyttävät siihen tavoitteita. Toiset päihteitä. 

Suunnitelmat ja listat ovat toki tärkeitä, koska niiden avulla voimme toimia tarkoituksenmukaisemmin kohti arvokkaita päämääriä. Järjissään oleva ihminen kuitenkin ymmärtää laittaa listan hetkeksi sivuun ja itse asiassa paikantaa täyttymyksen tunteen tässä hetkessä. Positiivista mieltä tärkeämpi on hiljainen mieli. 

Me yritämme jatkuvasti löytää polun tähän hetkeen. Yritämme kovasti löytää hyviä syitä olla onnellinen. Jos jatkuvasti märehtii sitä, mitä tuli tehtyä, mitä olisi pitänyt tehdä tai mitä pitää tehdä kohta, huomenna tai ensi viikolla, elämä valuu sormien ohi. Silloin missaa oman elämänsä, epäonnistuu kytkeytymään toisiin ihmisiin.

Silloin ei elä elämäänsä, vaan tulee ajetuksi sen läpi. Ei elä niin kuin elää, koska pitää siitä, vaan elää niin, koska ei tiedä, mitä muuta tehdä. Iltaisin valojen sammuttua hymistään itselleen lohduttavia sanoja: “No, huominen on toisenlainen.” Mutta se ei ole. Ja me tiedämme sen. Huominen on niin kuin tämäkin päivä.

Elämän tarkoitus on melko ilmeinen. Miksi me rakennamme yhteiskuntia? Miksi synnytämme ihmissuhteita? Miksi olemme niin kiimaisia saavuttamaan sitä ja tuota? Me pyrimme luomaan ja korjaamaan maailmaa, jossa mielemme on hyvä olla. 

Tämän vuoksi ihminen, joka ensimmäistä kertaa saa kokea syvän läsnäolon tässä hetkessä, kokee ikään kuin tulevansa kotiin. On tärkeää ymmärtää, että läsnäoleminen ei ole päätösasia. Niin kuin mikä tahansa taito, se vaatii harjoittelua ja herkkyyttä, joka voi aluksi tuntua kovin vieraalta. 

Löytäminen kotiin, kytkeytyminen tähän hetkeen, on mitä suurimmassa määrin sitä, että opettelee vihdoin elämään. 

Etuoikeutetut joukot riskeeraavat oman tuhoutumisensa ennemmin kuin luopuvat eduistaan


YLE Puheessa ma 18.1.2016 Jari Sarasvuo puhui otsikolla “Suomen luova luokka ei enää ole luova, vaan ainostaan hallitseva”. Puheenvuoro oli erittäin hyvä. Olen etäisenä mutta kiinnostuneena historian ja markkinoiden tarkkaijana pohtinut tähän liittyvää teemaa jo useita vuosia.
Miksi historia on täynnä luhistuneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka tuntuvat kielivän vääjäämättömästä lopputuloksesta, että kuolema on kaiken kohtalo? Onko opittavissa mitään säännönmukaisuuksia nousun ja tuhon sykleistä, jotka voisivat auttaa meitä ennustamaan oman sivlisaatiomme tulevaisuutta? 
Kansakuntien kohtalo ei tietenkään tapahtu deterministisesti. Historia toistaa itseään, mutta vain otsikkotasolla. On järkevää ajatella, että tulevaisuudessa aiemman historian tapaan uusia sivilisaatioita syntyy ja joitakin vanhoja jää ajan hampaisiin. Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että sivilisaatiot alkavat, nousevat, raputuvat ja häviävät - tai jäävät kitumaan kituliaina aiemman vaurauden kuivuneisiin puroihin. 
Mikä määrittelee sen, kykeneekö sivilisaatio vastaamaan sen tielle tulleeseen kriittiseen uhkaan?Avainasemassa tuntuu olevan se, kykeneekö yhteiskunnan luova luokka järkevästi ja tehokkaasti vastaamaan uuteen tilanteeseen (mikä on miltei älykkyyden määritelmä). Kun sivilisaatio vastaa onnistuneesti haasteeseen (kuten Yhdysvallat 1900-luvulla) eikä voitto ulosmittaa voittajaa (kuten Englannin 1945), haasteen voittaminen vahvistaa yhteiskuntaa ja tekee siitä entistä kyvykkäämmän vastaamaan tuleviin haasteisiin.
Jos tämä selittää selviytymisen, mikä sitten selittäisi sivilisaatioiden tuhoa? Kun sivilisaatio rapautuu, se ei tapahdu minkään mystisen prosessin kautta, vaan yksinkertaisesti sen poliittiset ja älylliset johtajat eivät kykene vastaamaan kriittiseen uhkaan. 
Tuhon siemenet voivat tulla montaa kautta, toistuvasti ja yhtäaikaisesti: viljelty maa saattaa kuivua, tulvia tai köyhtyä; muutos kauppareitteihin saattaa jättää aiemmin keskeisellä sijainnilla olleen sivilisaation syrjään (kuten Pisa ja Venetsia 1492 jälkeen); sotilasmenot voivat köyhdyttää ja velkauttaa julkisen talouden; verot voivat nousta niin korkeaksi, että ne tukahduttavat investoinnit ja tuottavan työn; vaurauden keskittyminen itseään suojelevalle eliitille voi viedä sivilisaation luokkasotaan. 
Jari Sarasvuo totesi mainiosti Suomen tilanteesta näin: “Suomen eliitti on leiriytynyt mahoihin instituutioihin ja palvoo menneitä versioita itsestään.” Toden totta kaikkialla lännessä näyttää olevan niin, että etuoikeutetut joukot riskeeraavat oman tuhoutumisensa ennemmin kuin luopuvat eduistaan.
Aikaisemmin valtiot ja niiden instutuutiot olivat suurimmalta osaltaan sivustakatsojina kyseenalaisille sisäpiiritoimenpiteille. Nykyään ne ovat sen keskiössä. Aikaisemmin rikolliset operaattorit saattoivat manipuloida osakkeiden, hyödykkeiden tai bondien hintoja. Nykyään julkisen vallan elimet tekevät sitä samaa bail-outien (Fannie Mae, Freddie Mac, GM, AIG, Talvivaara, Kreikka) sekä raha- ja talouspolitiikan keinoin. 
Talouskriisit puhdistavat systeemiä pääoman vääristyneiltä allokaatiolta ja huonoilta investoinneilta. Nykyisin vaikuttaa lähinnä siltä, että kriisien jälkeen systeemit ovat kaikkea muuta kuin puhtaat, ja että räikeät interventiot vapaaseen markkinaan ovat altistaneet talouden ja finanssimarkkinat yhä enemmän poliitikkojen ja valtaan läheisessä suhteessa olevan eliitin asemaa parantavaksi - kansan valtaosan kustannuksella. 
Joku sanoo nyt tietenkin, että ei hätää, sillä kaaos on vain uusi normaali. Sepä minua naurattaakin. Kaaos sinänsä ei ole vaarallista. Kaaos on vaarallista vasta, kun se alkaa näyttää normaalilta - ja siihen me olemme viime vuosina päässeet.
Valitettavasti uskon siihen, että jatkuva eliitin moraalinen kato, vastuuttomat raha- ja talouspolittiset päätökset, koulutusstandardien laskeminen, infrastruktuurin rapautuminen, vaihtotaseen ja budjetin alijäämät, hallitsematon maahanmuutto, konfliktien laajeneminen, terrorismin tulo länteen ja kansan yleistyvä apatia päättäjiä ja yhteiskuntaa kohtaan johtavat meidät vain yhdelle tielle: sivilisaatiomme hiipumiseen.
Sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vanhvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen. Kyse on kyvyttömyydestä vastata uhkaan. Mitä enemmän keskitymme taistelemaan keskenämme, sitä huomaamattomammin barbaarit ovat kerääntyneet sankoin joukoin porteillemme. 
Onko tämä masentava maailmankuva? En sanoisi niinkään. Elämään ei ylipäätään sisälly odotusta jatkumisesta ikuisuuteen - ei ihmisillä eikä sivilisaatioilla. Kuolema on luonnollista, ja kypsä ihminen ei ota sen saapumista loukkauksena. 
Kuolevatko sivilisaatiot? Eivät samalla tavalla kuin ihmiset. Antiikin kreikka ei ole varsinaisesti kuollut, vain sen kehys on mennyttä, sillä sen kulttuuri elää rodun ja alueen muistoissa ja nykyisessäkin kulttuurissa. Homeroksella on nykyään enemmän lukijoita kuin aiemmin. Kreikan filosofien kirjoja on jokaisessa kirjastossa ja yliopistossa. Platonia opiskellaan edelleen. Teknologia jää hyödyttämään tulevia sukupolvia, jotka eivät ole koskaan sen kehittämiseen osallistuneet. Vanhojen keksitöjen avulla tehdään uusia. (Kukapa olisi arvannut, että pistorasian keksiminen tuo lopulta mobiilin tietokoneen lähes jokaiseen kotiin?) Tämä sivilisaatioiden luovien mielten työn selviytyminen sukupolvien yli on selkein merkki sivilisaatioden kuolemattomuudesta. 
Mutta valtiot kuolevat. Vanhat alueet käyvät ahtaiksi tai tuhoutuneiksi, ja joustava ihminen pakkaa työkalunsa ja vie mielessään mukanaan kulttuurinsa perinnön uusille alueille. Jos koulutus on laajentanut ja syventänyt kulttuurin oppeja ihmisessä, sivilisaatio matkustaa hänen mukanaan. Kreikan sivilisaatio tuotiin Roomaan, josta se levitettiin koko läntiseen Eurooppaan. Yhdysvallat on hyötynyt Euroopan sivilisaatioista ja levittää sen perintöä. 
Sivilisaatiot ovat kulttuurien ja rotujen yhteinen sielu. Samoin kuin elämä yliajaa kuoleman jälkeläisten synnyttämisellä, niin myös ikääntyvä kulttuuri luovuttaa perintönsä sen jälkeläisille tuleville sukupolville ja uusille alueille. Valtioidenkaan rajat eivät enää kykene rajaamaan tätä levittäytymistä, sillä kaupankäynnin, massakulttuurin ja internetin kautta sivilisaatiot kietoutuvat yhä enemmän toisiinsa, mikä tuo kaikille esille sen, mikä kulloisessakin kulttuurissa on ollut kaikkein arvokkain perintö.

Euroopan on valmistauduttava konfliktiin


Sota on eräs historian vakioista, joka valitettavasti ei ole poistunut sivistyksen tai demokratian myötä. Sota on äärimmäinen muoto evoluution kilpailussa ja osoitus ihmisrodun luonteesta. Sodan syyt ovat aina samat kuin ihmistenkin välisessä kilpailussa: omistuksenhalu, taistelunhalu, ylpeys; tahto saada ruokaa, maata, maeriaaleja, energiaa ja valtaa.
Rauha on epävakaa tasapaino, joka voi vain kestää joko ylivoiman suojeluksessa tai yhtä väkevän tasapainottavan voiman kanssa kilpaillessa. Sota on luovuuden, ideoiden, keksintöjen, instituutioiden ja valtioiden isä. Sota kannustaa tieteeseen ja teknologiaan. Jos tappavat keksinnöt eivät jää tuhon ja väkivallan alle kokonaan, ne voivat olla suureksi hyödyksi rauhan ajan yhteiskunnan rakentamisessa.
Historian lehdillä inhimillisyys näyttää erilaiselta kuin arki-elämässä. On sääli, että niin monet nuoret miehet kaatuvat taistelussa - joskin rauhan aikana he syrjäytyvät ja mätänevät ilman kuria, koska he eivät kykene elämään todeksi vaistojaan seikkailla, taistella ja olla sankareita. Voisi jopa väittää näin: Jos miesten on joka tapauksessa kuoltava ennemmin tai myöhemmin, miksi emme antaisi heidän kuolla taistelun huumassa ja kunnian valossa?
Minä, joka lukeudun sodan vastustajiin, vierastan tätä ikävä kyllä niin realistista näkökulmaa.
Ymmärrän että sotateknologia on tuonut meille satelliittipaikannuksen, internetin ja viestintäjärjestelmät. Juuri teknologian kehittymisen myötä ykskin suurii sota voi nyt tuhota vuosisatojen työn kaupunkeihin, elintasoon, taiteeseen sekä yhteiskunnan sivistykseen ja tapohin.
Sodat toistavat itseään samoin kuin ennenkin, mutta nämä saavutukset vain moninkertaistavat sotien liikkuvuuden, tuhon, laajuuden ja nopeuden. Kuten muutkin aikamme ihmiset, tahdon uskoa siihen, että kansojen on kannattavampaa elää rauhassa kuin sodassa.
Realistinen ihminen hymyilee minun naiiville maailmakuvalleni, sillä pitkän rauhan aikana näyttää siltä, että me kaikki olemme unohtaneet historian opetukset ja sen, millainen ihmisrodun luonne on. Jotkut asiat - mm. sortaminen, epätasa-arvo, vapaudenriisto - ovat sitten liian perustavanlaatuisia, jotta niitä voitaisiin selvittää diplomatian keinoin.
Uusi maailmanjärjestys ei tule herrasmiessopimusten myötä, vaan suuremman ja määräävämmän vallan kylmän voiton kautta.
Toki tunnustan itsekin että pitkä rauha on ihmiskunnalle vieras tila. Se on poikkeus ja epäluonnollinen tila, joka ennen pitkää johtaa sotilaallisen voiman uudelleen jakamiseen. Joudun myöntämään, että pitkä rauha voi kuolettavasti heikentää valtion kykyä puolustaa itseään. Katsokaa nyt Ruotsin, Suomen ja Saksan kykyä puolustaa itseään!
Keskitymme taloudellisten ongelmien ratkaisemiseen niin paljon, että unohdamme taloudellisten ja geopoliittisten ongelmien olevan syvästi sidoksissa toisiinsa. Se, että pitkän ajan trendien vaikutukset eivät vielä näy, ei tarkoita sitä, etteikö vääjäämätön silti tapahtuisi. Sota ei ehkä tule nyt, mutta se tulee silti.
Valtiot liittyvät yhteistyöhön vain, kun niillä on yhteinen uhka ulkopuolelta. Jos Euroopan Unioni on oppinut mitään maidensa menneisyydestä, sillä on Venäjän ja väkivaltaisen ääri-islamin vuoksi ensi kertaa realistinen mahdollisuus yhdistyä ja luoda yhteinen sivilisaatio. Selviytyminen tulevan vuosikymmenen konflikteista ei edellytä diplomatiaa, vaan kollektiivisen alfan herättämistä syvästä unesta.
Euroopan on valmistauduttava sotaan. Historia on voittajien kirjoittama. Jos me häviämme, meidän historiamme unohtuu ja heidän historiansa tulee kirjoitetuksi. Vaikka pyrimme kohti tasa-arvoa ja sivistystä, eloonjäämisen ollessa kyseessä on kymmenen käskyä laitettava syrjään.

Hinta apatiasta on se, että joutuu pahojen ihmisten johdettavaksi

On ällistyttävää, kuinka usein pitkäaikaisia trendejä selitetään hyvin viimeaikaisilla tapahtumilla. Syitä länsimaiden eroosioon haetaan hyvin läheltä: Verorahat valuvat etelän maiden tuhmuleille, rikkaat muuttavat naapurimaihin, ja valtiot sen kun velkaantuvat. 
Ymmärtääksemme Lännen tilanteen todellisen luonteen, johdatan lukijani huomion 1300-luvun islamilaiseen ajattelijaan nimeltä Ibn Khaldun. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rabbi Sir Jonathan Sacksille, jonka ajatuksia sosiaalisista trendeistä minulla on ollut kunnia lukea. 
Me emme Lännessä tunne Ibn Khaldunia, vaikka meidän pitäisi. Hän oli yksi keskiajan todella suurista ajattelijoista. Häntä voitaneen kaikin perustein kutsua maailman ensimmäiseksi sosiologiksi. Vasta 300 vuotta myöhemmin Länsi tuotti vastaavan ajattelijan nimetä Giambattista Vico. Molemmat esittivät älykkäitä ajatuksia yhteiskuntien noususta ja tuhosta. Molemmat tiesivät sen, mitä valtaosa meistä unohtaa valtaosan aikaa: Suuret sivilisaatiot lopulta tuhoutuvat, ja syy siihen ei ole perimmiltään niinkään vahvemman vallan nousu kuin yhteiskunnan oma sisäinen rapautuminen.
Ibn Khaldunin teoria oli, että kaikki urbaanit sivilisaatiot tulevat haavoittuvaisiksi, kun ne rapautuvat sisältä.Ihmiset asuvat lähiöissä ja tottuvat luksukseen. Rikkaista tulee itsepintaisia. Köyhistä tulee katkeria. Yhteiskunnasta alkaa jatkuvasti enemmän puuttua asabiyah - Khaldunin avainsana - joka nykyisin käännettäisiin sosiaaliseksi koheesioksi.
Mikä on sosiaalisen koheesion puutetta? Annan esimerkkejä. Ihmiset eivät enää toimi yhteisen hyvän eteen. He eivät ole enää valmiita tekemään uhrauksia toinen toistensa puolesta. He eivät enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää. Lopulta he menettävät tahdon puolustaa itseään. Heistä tulee helppo kohde vaikeaan elämään tottuneille ja vähemmän sivistyneille kansoille.
Antiikin Kreikalla, Rooman valtakunnalla, Neuvostoliitolla ja USA:lla on ehkä hyvin vähän mitään muuta yhteistä kuin se, että kaikki olivat edistyneitä urbaaneja sivilisaatioita, joissa sosiaalinen side, asabiyah, oli heikentynyt. Nämä yhteiskunnat eivät enää olleet hyväkuntoisia ja nälkäisiä. Ne olivat ylipainoisia ja olivat menettäneet kykynsä jatkuvaan uhraukseen paremman puolesta.
Myös Bertrand Russell kirjansa History of Western Philosophy johdannossa puhuu luovien yhteiskuntien taipumuksesta tuhota itsensä:
“What had happened in the great age of Greece happened again in Renaissance Italy. Traiditional moral restraints disappeared, because they were seen to be associated with superstition; the liberation from fetters made individuals energetic and creative, producing a rare florescence of genius; but the anarchy and treachery which inevitably resulted from decay of morals made Italians collectively impotent, and they fell, like the Greeks, under the domination of nations less civilized than themselves but not so destitute of social cohesion.” (Lihavointi lisätty.)
Se, mitä Khadun kutsuu asbuyahiksi ja miten Russell kuvaa Renessanssin Italiaa sopii täydellisesti tämän päivän Länteen: sen vimmaan kuluttaa yli rajojensa ja kyvyttömyyteen säästää, sen moraaliseen relativistmiin ja hyperyksilöllisyyteen, sen poliitiseen kulttuuriin jossa on oikeuksia ilman vastuuta, sen kaikenlaisen moraalisuuden tai itsehillinnän paheksuminen, sen ylimielisyyteen ja sokeaan uskoon omasta ylivoimastaan.
Al-Qaida ehkä vihaa länttä. Mutta Ibn Khaldun olisi säälinyt Länttä. Sääli on vakavampi syytös kuin viha. Vaikka olen nostanut esiin islamilaisen ajattelijan Ibn Khaldunin, kysymys ei ole radikaalista islamista. Älköön nyt kukaan sekoittako sitä tähän! Kyse on siitä, uskooko Länsi enää itseensä. Kykeneekö se uudistumaan kuten kaksi vuosisataa sitten? Vai sortuuko se sisäiseen apaattisuuteensa? Mieleeni juolahtavat Platonin sanat: “Hinta apatiasta julkisia asioita kohtaan on se, että joutuu pahojen miesten johdettavaksi.”
Täällä USA:ssa pelkästään 107 miljoonaa ihmistä on sosiaalitukien varassa, 46 miljoonaa senioria käyttää Medicarea ja 22 miljoonaa on töissä valtiolla. Eli 165 miljoonaa amerikkalaista (yli puolet väestöstä) on jollakin tavalla riippuvaisia valtiosta.
Länsi on aikaisemminkin pelastautunut omalta rapautumiseltaan, kun se oli hukkumassa 1800-luvun alussa. Tuolloin 1700-luvun rationalismin ja teollistumisen ongelmat olivat raapineet Englannin ja  Amerikan vakavaan kriisiin. 1820-luvulla Englanti ja Amerikka ratkaisivat ongelman uudistamalla itsensä ja nostamalla moraaliaan. 1820-1850 välissä nähtiin ennennäkemätön sosiaalisen, poliittisen ja koulutuksellisen reformin kausi, jossa taisteltiin kohtuuttomia työoloja vastaan, äänioikeuden puolesta ja orjuuden lopettamisen puolesta.
Huomioitavaa on se, että ihmiset eivät tuohon aikaan jättäneet uudistumista politiikan tai markkinoiden varaan. He uudistivat itse omaa yhteiskuntansa! He ymmärsivät moraalin merkityksen. He ymmärsivät, että toivoa on pidemmän päälle vain sellaisella yhteiskunnalla, jossa on vahva sosiaalinen side - asabiyah. Tästä uudistuksesta käsin Britannia kasvoi 1800-luvun suurimmaksi mahdiksi ja Amerikka 1900-luvun supervallaksi.
Uudistuvan yhteiskunnan sydämessä on näky moraalisesta oikeasta. Se on politiikkaa, jota ajavat korkeat moraaliset ideaalit muassaan elämän pyhyys, rehellisyys, yksilön arvokkuus, oikeudenmukaisuus, myötätunto, lähimmäisen eteen uhrautuminen, työn arvostaminen, säästäväisyys ja ahkeruus.
Uskon, että on mahdollista löytää moraali ja uudistua, mutta nähdäkseni se tapahtuu vain, kun Länttä kohtaa olemassaoloa uhkaava kriisi. Tarkoitan kriisiä, jossa valtavat uhraukset ovat pakollisia kaikille kansanosille - ei vain työtä tekevälle luokalle. On välttämätöntä, että Länsi kokee valtavaa sosiaalista ja taloudellista tuskaa. Se on pakollista, jotta toivottavasti löydämme uudelleen sosiaalisen koheesion ja arvokkaan maailmankuvan.
Sanon toivottavasti, koska ultraekspansiivinen rahapolitiikka ja liian alhainen korkotaso ovat oireita aikaisemmasta moraalin heikentymisestä, mikä on edesauttanut sosiaalisen koheesion heikentymistä ja tuonut meidän tilanteeseen, jossa jatkuva kriisi on uusi normaali. Enää ei ajatella samalla tavalla yhteistä hyvää. Enää ei uhrauduta toisten puolesta. Tulo- ja varallisuuserot ovat omasta luonnollisuudestaan huolimatta repeämässä etenkin Amerikassa liian suuriksi. Euroopasta on tullut kuin sisäänpäin kääntynyt kynsi: kova ja äkäinen. Lännen sosiaalinen pääoma on heikentynyt.
Vaikka siis valtaosa ihmisistä odottavat maailman merkelien, obamojen, krugmanien, draghien ja yellenien ratkaisevan ongelmat, Lännen taloudellisen pahoinvoinnin hoitaminen sellaisella talous- ja rahapolitiikalla, jotka ovat keynesialaisen ajattelun saastuttamia, parhaillaan saavat aikaan juuri sen, mitä herra Krugman tahtoo: “short-run fix”.
Miten samanlaisia valtiot ja yksilöt ovatkaan! Molemmat kuluttavat yli varojensa ja antavat lupauksia, joihin ei ole varaa - ja syyttävät ongelmistaan aina muita kuin itseään! Syyllisten etsiminen johtaa aina siihen, että syyllinen löytyy.
Tässä mielessä Venäjä voi tarjota Lännelle jotakin sellaista, mihin Länsi ei itse pystyisi, nimittäin vakavan ulkoisen uhan olemassa olemisesta. Venäjän uhka on ennen kaikkea länsimaille mahdollisuus yhdistyä. Kansat eheytyvät ja ryhtyvät yhteistyöhön vain, kun niitä uhkaa yhteinen vihollinen omien rajojen ulkopuolelta.
Siinä mielessä tilanne on - ironista kyllä - parempi kuin aikaisemmin, ja Lännellä on kuin onkin pitkästä aikaa toivoa. 

Huonosti toimiva johto rapauttaa luottamusta valtiovaltaan

Julkisen vallan puuttuminen vapaisiin markkinoihin aiheuttaa epätoivottuja seurauksia. Se vääristää pääomien allokaatiota, edesauttaa omaisuuslajikuplien syntyä, lisää volatiliteettia markkinoilla ja nopeuttaa varallisuus- ja tuloerojen syntyä.
Mitä pidempi boomi on, sitä enemmän ihmiset ryhtyvät kyseenalaisiin toimiin. Ahneus ajaa ottamaan liian suuria riskejä. Pelko voimakkaasti nousevista asuntohinnoista pakottaa ostamaan nyt, koska asunnon hankkimiseen ei ehkä ole varaa tulevaisuudessa. Omaisuuslajikuplissa ahneus on siten täysin ymmärrettävää ja itse asiassa hyvin rationaalista käyttäytymistä.
Jokainen kupla on kuitenkin saanut polttoaineensa siitä, että luottokanta on kasvanut liian voimakkaasti (korkotaso on ollut liian alhaalla liian kauan). Niinpä varovaista säästäjää ei enää palkita riittävästi siitä, että talletuksia kerätään tileille tai sijoitetaan valtioiden velkakirjoihin. Ylikevyt rahapolitiikka (julkisen vallan interventio rahan hintaan) kannustaa liialliseen spekulaatioon, kupliin ja kyseenalaisiin toimenpiteisiin, kun alati kasvava joukko ihmisiä pyrkii pysymään omaisuuslaji-inflaation aallon harjalla.
Ihmiset alkavat menettää luottamustaan valtiovaltaan, koska sen johtajat ja edustajat ovat joko epäkompetentteja tai korruptoituneita. Se, että suojellaan tiettyjen erityisryhmien etuja jonkinlaisella poliittisella tai taloudellisella edulla, on modernin korruption muoto.
Luottamuksen heikentyminen rapauttaa kansan moraalia. Tavallisilla ihmisillä ei ole enää roolimalleja, minkä vuoksi he pyrkivät hyväksikäyttämään systeemiä kaikenlaisilla tempuilla.
Eliitti puolestaan - koska se on läheisissä väleissä poliittisen vallan kanssa - käyttää rahaa vaikuttaakseen julkisiin päätöksiin omien etujensa puolesta. Koska poliitikotkin tahtovat osallistua hyötymismahdollisuuksiin, he iloisesti suostuvat kaikenlaisiin vaatimuksiin, joita kuplan syntyminen tuo tullessaan, joten he yleensä tekevät päätöksiä, jotka on suunniteltu pitkittämään boomia.
Kuten aina on, se mikä ei voi jatkua loputtomasti, ei jatku. Kun hinnat eivät enää nousekaan vaan alkavat laskea, valtiolle tarjoutuu kultainen mahdollisuus laajentaa lonkeroitaan talouteen ja tavallisten ihmisten elämään kuluttamalla velaksi ja kaventamalla kansan vapauksia. Ihmiset alkavat maksaa tästä korkeampina veroina, yhä häiritsevämpänä byrokratiana ja korkeampina korkoina.
Maniat eivät ole ainoastaan haitallisia taloudellisesti, koska niitä seuraa lopulta laskusuhdanne ja taloudellisesti kovat ajat. Ne ovat haitallisia ennen kaikkea yhteiskunnan moraalille. Laskusuhdanne antaa valtiolle mahdollisuuden levyttäytyä kuristamaan yksityistä sektoria yhä pahemmin.
Lopulta vapaus on prostituoitu valtiolle. Ja näin ruutitynnyrin ainekset ovat kasassa: kansan sosiaalisen siteen häviäminen, moraalinen kato, menetetty omaisuus, kadotettu näky ja turvattomuus.
Kaikki, mitä enää tarvitaan, on vain yksittäisen ihmisen tahto sytyttää tulitikku.

Rahalla ei tee mitään, jos rahalla ei tee mitään

Ihmiset karttavat taloudellista riskiä, mutta ottavat valtavia riskejä muilla elämän alueilla. He saattavat ajaa autoa ilman turvavyötä tai pettää puolisoaan. Kun kyse on rahasta, suhde riskiin muuttuukin yhtäkkiä karttavaksi. Mitä koulutetumpi ihminen on, sitä todennäköisemmin hän on riskiä karttava.
Tavallisen pulliaisen taloudellinen asema yhteiskunnassa määrittyy pitkälti sillä, mitä hän pitää järkevänä ja mitä riskipitoisena. Alla on esimerkki kahdesta nuoresta aikuisesta A ja B, joilla on eri käsitykset siitä, mikä on järkevää ja mikä on vaarallista.
Henkilö A                                 Henkilö B
   1. Varma työpaikka                    1. Yhtiön rakentaminen
   2. Iso omistusasunto                  2. Useita sijoitusasuntoja
   3. Rahan säästäminen               3. Rahan sijoittaminen
A:n mielestä on järkevää ja turvallista rakentaa talous sen varaan, että on työpaikka ja omistusasunto. Jos rahaa jää yli, hän säästää sen mielellään tilille. Hän maksaa ensin muut kulut ja sitten vasta itselleen, jos jotakin jää. Säästöjen tarkoitus on yleensä se, että ne kulutetaan myöhemmin. Yrittämistä ja sijoittamista hän pitää riskipitoisena eikä yleensä tiedä kummastakaan asiasta kovin paljoa. Hän rakentaa taloutensa ansiotulojen varaan ja ostaa asunnon, auton ja veneen velaksi. Kulutusluotot ja luottokortit ovat lähes aina punaisella.
B:n mielestä on turvallisempaa rakentaa talous usean tulovirran varaan. Hän ei mielellään makuuta rahaa tilillä, koska inflaatio syö sitä joka vuosi. Hän maksaa ensin itselleen ja sitten muut kulut. Hän ottaa lainaa vain, jos hänellä on yhtiö tai sijoitus, joka maksaa lainan pois. Hän ei usko varmoihin työpaikkoihin 2000-luvulla. Jos toimeentulo perustuu ansiotuloon, pitää tehdä kovasti töitä loppuelämän ajan. Sen vuoksi hän hankkii useita tulovirtoja ansiotulon ja lukuisien sijoitustulojen muodossa. B:n mielestä riski on pidemmän päälle pienempi, kun talouden rakentaa näin.
On selvää, että henkilöllä A ja B on täysin eri maailmankuvat. Molemmat heistä ovat oman maailmankuvansa sokeuttamia eivätkä ymmärrä toisiaan lainkaan. Itse asiassa he eivät edes näe toisia maailmankuvia, koska oma maailma tuntuu aina ainoalta todelliselta.
Viikonloppuisin A leikkaa alennuskuponkeja lehdestä ja kiertää sitten ostamassa eri kaupoista alennuksessa olevat tuotteet. Etenkin vessapaperin tai sokerin alennusmyynnit saavat A:n liikkeelle. Kun tavara on halpaa, sitä ostetaan varastoon niin paljon kuin saadaan. A:lla on olemassa jopa erillinen pakastin sellaisia ruokia varten, joita saa paljon hyvästä alennuksesta. Stockmannin Hulluilta Päiviltä hän ostaa farkkuja -40% alennuksesta.
B:kin shoppailee alennusmyynneissä viikonloppuisin. Hän etsii alennuksessa olevia sijoituksia. Kun omaisuuslaji on halpaa, sitä ostetaan niin paljon kuin saadaan. B:llä on olemassa erillinen säästötili sellaista varten, että löytää hyvän sijoituksen alennuksessa. Kun sijoitusmarkkinoilla on hullut päivät, hän ostaa sijoituksia -40% alennuksesta.
Sekä A että B käyttäytyvät samalla tavalla. He tekevät samoja asioita. Ainoa ero syntyy heidän subjektiivisessa todellisuudessaan eli siinä, mitä kumpikin pitää järkevänä ja mitä riskipitoisena. A etsii alennuksessa olevaa vessapaperia ja B alennuksessa olevia arvopapereita. A:n tavoite on viiden vuoden kuluttua ostaa isompi asunto. B:n tavoite on viiden vuoden kuluttua ostaa seuraava sijoitusasunto. Molemmat ottavat lainaa ostokseensa. A maksaa lainansa itse. B:n lainan maksaa hänen sijoitustensa tulovirta.
20 vuoden kuluttua A:n ja B:n taloudelliset asemat ovat hyvin erilaiset. Molemmat ovat olleet kovia tekemään töitä. Heidän käsityksensä rahasta ja riskistä on vaikuttanut heidän valintoihinsa. Nämä käsitykset rahasta ja riskistä ovat synnyttäneet valtavat erot ajan myötä.
Pointti ei ole se, kuka on oikeassa tai väärässä. Pointti on se, että on erilaisia maailmankuvia. Tavallisen pulliaisen taloudellinen asema yhteiskunnassa määrittyy pitkälti sillä, mitä hän pitää järkevänä ja mitä riskipitoisena. Riskiin taas vaikuttaa se, mitä ihminen harjoittelee. Autolla ajaminen on vaarallista, jos ei ole ajokorttia ja kokemusta. Samoin sijoittaminen on vaarallista, jos sitä ei opettele eikä ole kokemusta.
Rahataidot ovat elämäntaitoja, joista jokaisen olisi hyvä tietää perusasiat. Sen jälkeen kukin voi tehdä valaistuneempia päätöksiä siitä, mikä itselle on sopivaa. Jos näitä perustaitoja rahasta ei ole, ei synny rahan tuomia vaihtoehtojakaan.